Ei helvetti. Mä oikeasti alan pelkäämään iltoja. Arvasin, ARVASIN että tässä käy näin! Kaikki ihmiset haavoittaa mua tiedostamattaan ja se tuntuu niin pahalta. Musta tuntuu niin pohjattoman pahalta olla taas kerran se vähemmän arvokas.
Mitä mun pitää tehdä, jotta joku oikeasti välittäisi niinkuin pitää. Että joku oikeasti tekee kaiken sun vuoksesi. Liian monta nähtyä tarinaa, liian harva osunut kohdalle. Ei niitä ole osunut kohdalle. Valitsen aina ne ihmiset, joille olen vain yksi muiden joukossa. Rakennetaan vain puitteet ystävyydelle ja parisuhteelle, jätetään se siihen. Sisältö on turhaa, koska siitä ei saa mitään irti mun takia. Mussa ei ole mitään koettavaa.
Tuli taas niin paha olo, että haluaisin oksentaa. Haluaisin oksentaa tämän pahan olon pois. Mutta tiedän ettei se lähde. Toisaalta silloin lähtisi ne rumentavat kalorit pois kehostani. En jaksa itseäni tälläisenä, jos joka ilta käy näin. Joka päivä koen olevani turha tai sitten joku toinen ihminen tai asia kiilaa ohitseni. Ei kai minussa sitten ole mitään arvokasta. Ehkei minua pidä haalia mitenkään? Tai sitten oletetaan, että kyllä minä kestän, kyllä minä jaksan kokea kaiken. Mutta todellisuudessa en jaksa. Kaikki on niin kaukana. Onnellisuus on niin kaukana.
Tai sitten se ei edes ole tarkoitettu minulle.
En haluaisi tai jaksaisi taas yhtään mitään. Meni niin pahasti kiinnostus kaikkeen. Voisinpa jäädä huomenna vain kotiin nukkumaan. En jaksa kohdata ketään ihmistä. Tai jos jaksan, niin sen pitää olla tuntematon. Se ei saa tuntea minua mitenkään, koska sillon se tuomitsee tai hylkää tai syrjii. Niin kaikki minun tuntemani ihmiset tekevät. Tänä iltana muistin taas, että aivan kaikki tekevät niin. Kaikista läheisimmätkin.
Haluaisin joskus olla niin tärkeä, että mikään ei mene minun ohi. Että joskus joku kieltäytyisi minun takiani, tai uhrautuisi minun takiani. Niin ei koskaan ole tehty ja näillä näkymin ei tulla tekemäänkään. Kaipaisin niin paljon sitä menetettyä läheisyyttä. Ja mistä löydän onnen?
Haluaisin jättää myös kaiken tämänhetkisen taakseni. Unohtaa kaikki ihmiset, jotka kuuluvat nyt elämääni, AIVAN KAIKKI IHMISET. Voisin jatkaa täysin yksin eteenpäin elämässäni ja yrittää löytää sen, mitä en keneltäkään saa täältä. En tiedä, sanokaa onko tämä liikaa vaadittu? Onko se oikeasti liikaa vaadittu, että olisin jollekin niin tärkeä? Vai voiko minua edes rakastaa kukaan? Mitä minä teen väärin?
Voisinpa vaipua talviuneen. Tai vaikkapa koomaan. Ei tarvisi kestää tätä olotilaa.
Ja eniten ärsyttää, että kukaan teistä ei ymmärrä, miten pahasti voitte tehdä. Ette osaa ottaa huomioon minun olotilaani. Ette halua auttaa.
Koska teillä on oma elämä, jota minä olen rikkomassa.
Olen täysin turha.
Miksi minun piti syntyä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
make my day