Joululoma.

Viikon tässä on lomailtu. On ollut aika rentouttavaa ja ylihuomenna tiedossa uusi vuosi! 

Kulta oli kamalan kipeänä tässä heti jouluaaton jälkeen.. Olin sen mukana sairaalassa ja jokapuolella, mutta nyt se on parantunut onneksi. Toipuminen vielä kestää, mutta parempaan päin ollaan menossa. 

Olen laihtunut ainakin 3 kiloa. Kävin ennen joulua salilla aika paljon, mutta nyt en ole liikkunut viikkoon. Silti paino on tippunut. Olen tosi tyytyväinen, sillä pelkäsin sen nousevan joulun vuoksi. Niin ei kuitenkaan käynyt. Onneksi. Tarkoitus olisi taas päästä lenkkipolulle tai jotain, mutta olen täysin jumittunut tähän lomailuun.

Luin nyt viiden päivän sisällä Twilightin viimeisen kirjan, ja olen ihan sen maailmoissa.. Ihanaa, että on edes jotakin, joka vie minut pois täältä kaiken keskeltä.

Ja lujittaa rakkauttani.

Pelon aikoja.

Vihaan sitä, että on liian onnellista. Liian paljon olen kiinni rakkaassa ja kaikki menee liian hyvin. Se ei ikinä ole kuitenkaan niin. En uskalla heittäytyä "onnen" mukaan, sillä se loppuu alle viikossa. Viime viikko oli kertakaikkiaan lähes täydellinen. Sain olla kullan kanssa tosi paljon, ihan kahdestaankin. Mutta nyt, sunnuntai-iltapäivästä lähtien ei olla pystytty näkemään. Pahoin pelkään, että näen sen kunnolla vasta perjantaina.. Mun psyyke, kestääkö se sinne asti? Kaipaan nyt äärettömän paljon kosketusta, kaikkea sitä mitä meillä on. Turvaa, syliä, lämpöä, suudelmia, naurua ja iloa. Katseita. Olen nyt kuin vain tyhjä kuori.

Kun toinen sanoo näkemisestä, että katsotaan huomenna, alkaa pelottamaan. Eikö siis edes yöksi, niinkuin kysyin? En uskalla elää siinä toivossa, koska kieltäytyminen tuntuu aivan liian vahvalta vaihtoehdolta.. Minulla vain on niin kova ikävä. 

En halua viettää näitä päiviä näin yksin. Kaverit ovat jossain.. Kulta on jossain. Missä kaikki ovat?

Eilen iltana ahdistus kiertyi sydämeni ympärille, kun olin päässyt peiton alle. Tunsin sen puristuksen. En halua ikinä menettää häntä, haluan olla aina tässä. Voi kuinka paljon rakastankaan.  Ja kaipaan, vaikka aikaa on kulunut vasta kaksi päivää. 

Jos kaikki sortuukin, enkä pystynytkään parempaan. Sorrun silloin ihmisenäkin, eikä minulla ole enää mitään syytä elää.

Haluan luoksesi.

How can this be possible?

Yksi ihminen palasi tässä taannoin reissultaan, kai vaan käymään täällä ja sen pitäisi lähteä takasin. Kuinka paska olo tulikaan? Se ihminen oikeasti pilaa mun elämän, huomasin nyt miten masennuin kun kuulin että se on taas täällä. Haluaisin nukkua sen ajan kun tunnen sen läsnäolon, vaikka se olisi monta kilometriä kaukana. Tuli taas niin yksinäinen olo. En tosiaankaan jaksa nähdä sitä, enkä tosiaankaan halua sen koskevan enää siihen, mikä on minun. Voisitko jo lopettaa?

Tosiaan, en tehnyt sitten mitään enää eilen, vaikka tää maanantai olisikin ollut vapaa. Menin eilen masennuksen nujertamana nukkumaan hyvin aikasin, ja nyt sitten heräsinkin vähän liian ajoissa.. Pelottaa asiat, mitä tää paska päivä voi tuoda tullessaan, mitä paskat ihmiset voi kertoa. 

Mua pelottaa ihan kamalasti taas. Mua pelottaa, että kaikki mitä sain tämän parin kuukauden aikana rakennetuksi, tuhoutuu taas..... En JAKSA TÄTÄ jos se jatkuu samanlaisena. En jaksa kuunnella kuinka paljon parempi ihminen se on.

Paha mieli.

Nyt on taas ollut vaikeaa kaiken kanssa. Vituttaa ihan saatanan paljon ihmiset, jotka on uskomattoman ärsyttäviä. Musta tuntuu, että elän yksin pienen kuplani sisällä. Kukaan ei kuule minua, mutta jos sanon vähänkin omia mielipiteitäni yms. niin tuntuu, että kupla räjähtää ja kaikki vittuilee takasin. En oikeasti loukkaa ystäviäni tai mitään, mutta jengi kuvittelee niin..

Ei, en riitä sittenkään.

Olen turha "keksintö",  jos minua voi edes sellaiseksi kutsua. 

Nyt välillä on taas ollut vaikeaa. Mielessä pyörii kuoleman tuoma nautinto, sen hetken huuma. Se että petti kaikki ihmiset. Se, että näytinkin niille, ne eivät olisi uskoneet.

Mutta missä on rohkeus?