Vihaan sitä, että on liian onnellista. Liian paljon olen kiinni rakkaassa ja kaikki menee liian hyvin. Se ei ikinä ole kuitenkaan niin. En uskalla heittäytyä "onnen" mukaan, sillä se loppuu alle viikossa. Viime viikko oli kertakaikkiaan lähes täydellinen. Sain olla kullan kanssa tosi paljon, ihan kahdestaankin. Mutta nyt, sunnuntai-iltapäivästä lähtien ei olla pystytty näkemään. Pahoin pelkään, että näen sen kunnolla vasta perjantaina.. Mun psyyke, kestääkö se sinne asti? Kaipaan nyt äärettömän paljon kosketusta, kaikkea sitä mitä meillä on. Turvaa, syliä, lämpöä, suudelmia, naurua ja iloa. Katseita. Olen nyt kuin vain tyhjä kuori.
Kun toinen sanoo näkemisestä, että katsotaan huomenna, alkaa pelottamaan. Eikö siis edes yöksi, niinkuin kysyin? En uskalla elää siinä toivossa, koska kieltäytyminen tuntuu aivan liian vahvalta vaihtoehdolta.. Minulla vain on niin kova ikävä.
En halua viettää näitä päiviä näin yksin. Kaverit ovat jossain.. Kulta on jossain. Missä kaikki ovat?
Eilen iltana ahdistus kiertyi sydämeni ympärille, kun olin päässyt peiton alle. Tunsin sen puristuksen. En halua ikinä menettää häntä, haluan olla aina tässä. Voi kuinka paljon rakastankaan. Ja kaipaan, vaikka aikaa on kulunut vasta kaksi päivää.
Haluan luoksesi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
make my day