Hyvää huomenta!

Maailman ihanin aamu? Ehkäpä! Nukuin 11h ja heräsin rauhassa.

Aamiaiseksi pari paistettua kananmunaa, lasi appelsiinimehua ja mukillinen kahvia. Way to go?

Kohta vuorossa aamutreeni ja suihku. Ihanaa kun on nämä pari päivää pois koulusta. Saa keskittyä kunnolla.

Jostain syystä tänään taas ahdistaa.

Vatsa tuntuu valtavan turvonneelta. Luonnottomalta. Tänään olenkin syönyt aika reippaasti, vaikka aamupaino ei järkyttänytkään. Nyt sitten pilasin sen... 

En edes kehtaa tai jaksa sanoa, että nyt taas se laihdutus alkakoon! Tulen taas kipeäksi, ja mulla lähtee into. Mutta yritän nyt mahdollisimman pitkään. Olen nimittäin oikeasti superlihava.. Tavoite olisi ainakin -10kg, mieluiten -15kg, mutta saa nähdä mitä käy. Olen kymmenessä kilossa onnistunut, joten miksen onnistuisi nyt? 

Se vaatii vaan ihan hirveästi, mutta haluan onnistua itseni takia. Haluan tuntea itseni taas eläväksi. 

On ikävä sitä tunnetta, että voi olla täysin varma itsestään. En haluaisi peittää kehoani koko ajan. Ja oikeasti uskon itseeni, että pystyn puristamaan sen voiman, että laihdun. Kyllä pystyn! Ruokavalioon täytyy tehdä vaan täysi muutos. Se on ihan kamala. Pakko vaan yrittää ja jaksaa pysyä siinä, koska siihen tottuu ja tulee hyvä olo. Eikä se loppujen lopuksi niin kauhea olekaan. On vaan liian helppoa syödä paskaa, vaikka voisi keskittyä johonkin paljon järkevämpään ruokaan. 

Enkä haluaisi vaan sanoa, että teen sen, vaan haluan oikeasti näyttää sen.

:)

Hiljaisuuteni ei ole, ihme kyllä, johtunut masennuksesta tai muuten vain huonosta olosta. Olen ollut todella pitkään pirteä ja iloinen. Kaikki on jotenkin helpottanut, vaikka tiedän, ettei tämä ole loppumassa tai ettei se mene ohi. Nyt on vaan hyvä, pitkä kausi. 

Olen nauttinut esiintymisestä, parantumisesta ja ystävistä, sekä poikaystävästä, jonka kanssa on mennyt huomattavasti paremmin. Nyt on ikävä, vaikka on oltu koko viikonloppu yhdessä.. Pahinta on aina ensimmäiset tunnit. 

Kirjoitan pian enemmän tilanteestani, tämä oli vain nopea "tilapäivitys"!

Lunta ja pakkasta.

Olen jostain syystä odottanut tätä säätä.

Pahoittelen, etten ole kirjoittanut mitään. Ei oikeastaan ole tapahtunutkaan mitään erikoista. Olen vain ollut, elänyt. Tai en tiedä voiko sitä kutsua elämäksi. On ollut kuitenkin hyvin rauhallinen ja tasainen olo, ja poikaystävän kanssa on ollut ihanaa. 

Tuntuu siltä, että elän joka päivä elämääni, mutta en oikeasti kuitenkaan ELÄ sitä. En muista tapahtumia, on ehkä vaikea keskittyä olennaiseen. Mutten ainakaan muista mitään. Kaikki tuntuu ihan samalta, ei mitään uutta tai sellasta. Vaikeaa selittää, mutta ehkä ymmärrätte.

Olen taas vähän kipeä. Kävin viime viikolla salilla, mutta tällä viikolla en ole jaksanut tän taudin takia. Nukuin päikkärit ja olen halunnut koko illan mennä nukkumaan. Ehkä menenkin.

It gets better than you know.

Perjantai-aamuun oli tosi kummallista herätä. Ei väsyttänyt. Oli hyvä mieli. Tiesin, että nyt se on taas ohi hetkeksi aikaa. Olin koko ajan tosi iloisella päällä, koko päivän. Niin olin eilenkin. Ja tänään osittain. Tiedän, että tämä olotila voi taas syventyä niin että ei enää olekaan kivaa, mutta tällä hetkellä on ihanan neutraali olo. 

Viikonloppu sujui hyvin, mutta taas kerran melko riehakkaasti. Nyt väsyttää ja pitäisi jaksaa tehdä kouluhommia. Mulla on ollut myös tanssitreenejä yhteensä 6h tänä viikonloppuna, joten motivaatio kouluun on aika hopeless. 

Nyt yritän vain psyykata itseäni pari päivää. On paljon musikaalijuttuja, mutta perjantaina pääsee hetkeksi laivalle ihanien ihmisten ympäröimänä, ja lauantaina on taas luvassa keikka mitä pitäisi mennä katsomaan. Ainoa asia, mikä vähän stressaa, on tämä rahatilanne.. Sitä ei vaan ole riittävästi kaikkeen!

Worst day of my life?

Melkeinpä. Kyyneleet päättivät alkaa virrata jo koulussa. 

Olin koko päivän yksin. Odotin ihmistä luokseni, mutta kukaan ei saapunut. En edes ymmärrä että miksi odotin. Masennus ja ahdistus painautuivat tiukasti kiinni rintaani eivätkä halunneet hellittää. Yritin keskittyä olennaiseen, mutten onnistunut. Jokaisen kirjoitetun lauseen jälkeen huokaus. Kuunnellessani lauseita ja sanoja, tapahtumia jotka eivät ole minua varten, päätti ahdistus kiertyä enemmän rintani ympärille, jotta olisi mahdollisimman tukala olo. 

Ei helpottanut kunnes harrastuksen parissa. Laulutunti opetti minut hengittämään taas.

Sekavat tunteet ovat laskeutumassa, niinkuin isot hiutaleet talvella pimenevässä illassa. Unohdin juuri, miksikä kutsutaan lasipalloa, jonka sisällä liikkuu pieniä erilaisia hiutaleita, ja kun ne laskeutuvat heilutuksen jälkeen pohjalle.

Huomenna on perjantai. Perjantaina pitäisi olla hauskaa. Ainakin niin olen kuullut. 

Tänään teen pipon valmiiksi ja harjoittelen vielä pianojuttuja. Pääsen varmaan nukkumaan melkein 12 tunniksi hyvällä tuurilla.

Everything is too much.

Yllättäen olen taas tänään aika maassa. Tähän päivään on mahtunut YKSI ilon hetki: se kun vanha ystävä otti kontaktia minuun koulussa ja saatiin sovittua tapaaminen. Luulin, että päivä jatkuu unelmieni ja suunnitelmieni mukaan, mutta näin purppuraista takkia kantavan juoksemassa pois luotani, sanomatta sanaakaan, jonka jälkeen "1 vastaamaton puhelu". Sosiaalisuuteni katosi.

Kysyn vain, tarviiko minun olla aina tavoitettavissa, jos en saa mitään mitä minun kuuluisi saada ennen väliaikaista erossaoloa? Tiedän, että se jatkuu tämän päivän, huomisen ja hyvällä tuurilla ainakin perjantai-iltaan, elleivät suunnitelmani mene paremmin. Joka tarkoittaisi sitä, etten ainakaan näkisi kunnes vasta lauantaina.

Liian pitkä tauko, mutta se helpottaa jo kohta, tiedän sen. Ikävä lähtee pois melko nopeasti, jos kylmetän tunteeni taas.

Aivan kamala sää, joka pahentaa olotilaa.. Sinänsä pitäisin tuosta, jos illalla ei olisi menoa: saisin olla viltin alla, katsoa elokuvia tai neuloa ja olla lämpimässä. Raahaudun kuitenkin musisoimaan, vaikka tänään en jaksaisi.

Sydän ei ole pitänyt liikunnasta, jonka vuoksi kävin lääkärissä. Mitään ei löytynyt, mutta joudun pitämään vielä tämän viikon taukoa. Syömisen pitäisikin nyt kompensoida kaikkea, mutta olen epäonnistunut surkeasti ja vatsani tuntuu kamalalta. Ehkä vielä loppuilta onnistuu, ehkä huominen onnistuu. Haluaisin niin pienet jalat ja niin pienen vatsan.. Olen melkein unohtanut sen tunteen, kun olen tyytyväinen itseeni. Katsoa peilistä tuloksia ja nähdä ne. Voi kun ne eivät enää vääristyisi, vaan osaisin olla iloinen saavutuksistani.

Kauhean kylmä ja liian musta mieli. Uni houkuttelee liikaa.

Monday depression

Kulta pyysi minut tänään sinne yöksi.
Ensimmäistä kertaa elämässäni en jaksanut mennä. 

Koko päivä on ollut aivan kamala. Se alkoi aamulla jumalattomasta väsymyksestä ja koulussa ensimmäisellä tunnilla se syveni masennukseen ja kummalliseen suruun. Kävelin koulussa osittain kuolleena, ihan kuin pääni ympärillä olisi ollut sumua tai usvaa.. Kunnes tulivat kyyneleet, joita en kuitenkaan tiputtanut. Paitsi sitten, kun äiti haki minut koulusta neljän aikaan. Pääsin kotiin soittamaan pianoa ja itkemään pahaa oloani pois. Nyt on aika turta olo ja masentaa ja väsyttää.

Toivottavasti huomenna jaksaisin jo paremmin. Haluaisin nähdä ihmisiä, mutta en kerta kaikkiaan uskalla lähteä tuonne ulos... Paha olo vaan kuitenkin jatkuu tänään niin ehkä tämä kotiinjäämis-päätös on järkevin.