Long days.

Nukkuminen taisi auttaa eiliseen ahdistavaan olotilaan. Olen ehkä vähän enemmän järjissäni tänään, toivottavasti ainakin. 

Kävin eilen pitkästä aikaa ulkona lenkillä. Nyt jalat on aika jumissa, mutta ainakin tietää tehneensä jotakin. Tämä päivä menee taas lukiessa ja treenatessa. Varmaan myös huominen... ja torstai.. ja perjantai.. 
Sais lähteä vähintään se kilo kyllä tällä viikolla. En kestä jos junnaan koko ajan paikallaan. 

Naistenpäivä. Maailman turhin päivä. Ikinä en ole saanut mitään poikaystäviltä tai keltään pojalta. Ainoastaan naiset muistavat tämän päivän. En edes ole varma pitääkö siitä olla iloinen että on syntynyt naiseksi.

Välillä tuntuu, että vaaka on paras ystäväni. Se on saanut minut huomattavan usein iloiseksi.

Paskaa sataa taivaalta.

Tää päivä on taas huono. Niin helvetin huono. 

Migreeni ja kaikki menee päin vittua. Paitsi paino. Olen onnistunut tiputtamaan sitä aika hyvin. Kilon viikossa vähintään. 

Voisipa olla jo huominen. Ehkä kaikki voisi olla taas paremmin.

Going all the time.

Tähän väliin on mahtunut penkkarit, abiristeily ja synttärit, joten juhliminen on ollut aika rankkaa ja kaikki muu vähän jäänyt. Olen onneksi tiputtanut kilon vähintään pois kokonaan. Nyt enää kolme kiloa seuraavaan tasakymppiin.


Tänään olen syönyt vihreän omenan, salaattia ja mokkapalan. Kaikesta tästä tulee yhteensä maksimissaan 500 kaloria. Illalla ajattelin syödä vielä leipäpalan tai hedelmän. Pitää lukea bilsaa ja treenata.


Nyt on niin hyvä meno päällä. Kyllä mä jaksan laihduttaa itseni kauniiksi ja musta tulee kaunis. Haluan olla parempi kuin muut, jotka on tulossa väliin... Haluan sinulle parasta.

Ei..

Tässä pisteessä taas ollaan. 
Maailma, jossa tapahtui niin pieni asia, joka oli minulle liian suuri, rikkoi taas käsitykseni onnellisesta. Mulla ei taidakaan olla mitään omaa ja kaikenlisäksi olen täysin vääränlainen ihminen.
Mussa ei ole mitään, mistä voisi olla ylpeä tai mitä voisi arvostaa.

Mun on pakko laihtua, että voisin olla edes jostain asiasta onnellinen. Ehkä laihuus tuo minulle onnen takaisin. Toivon sitä.

Voi apua :(

En ole tajunnut, että kaikki voi vierähtää näin nopeasti! Pyydän anteeksi, etten ole päivittänyt mitään.


Tässä alkaa olemaan opiskelut loppusuoralla, alkaa pian uusi elämänvaihe. Kirjotukset lähestyy, huomenna loppuu koulu muuten. Olin Pariisissa viikko sitten ja rakastuin täysin siihen kaupunkiin. Oli ihana reissu, ruoka oli hyvää ja sää mahtava! Vähän irtiottoa tästä muusta kaikesta paskasta..


Tai no, on sujunut ihmeellisen hyvin. Mun mielialat ja -olot on ehkä vähän vaihdellut. Tosin oon ollut myös aika ilonen, sillä laihdun jostain syystä itsestään. Syksystä on tippunut joku neljä kiloa, vaikken edes ole kauheasti panostanut itse laihduttamiseen. Ei ole kauheasti masentanutkaan. Eniten häiritsee ehkä mun mustasukkaisuus, joka ei ikinä varmaan tule hellittämään.


Haluaisin olla kaikkien ihanien ihmisten ystävä ja olla vähän rauhallisempi. Toivottavasti saisin laihdutettua vielä lisää! Puoli kiloa vähintään tällä viikolla voisi lähteä :) Oon vaan taas vähäsen kipeä, eli se saisi vähän helpottua ennenkun pystyn taas treenaamaan.

Joululoma.

Viikon tässä on lomailtu. On ollut aika rentouttavaa ja ylihuomenna tiedossa uusi vuosi! 

Kulta oli kamalan kipeänä tässä heti jouluaaton jälkeen.. Olin sen mukana sairaalassa ja jokapuolella, mutta nyt se on parantunut onneksi. Toipuminen vielä kestää, mutta parempaan päin ollaan menossa. 

Olen laihtunut ainakin 3 kiloa. Kävin ennen joulua salilla aika paljon, mutta nyt en ole liikkunut viikkoon. Silti paino on tippunut. Olen tosi tyytyväinen, sillä pelkäsin sen nousevan joulun vuoksi. Niin ei kuitenkaan käynyt. Onneksi. Tarkoitus olisi taas päästä lenkkipolulle tai jotain, mutta olen täysin jumittunut tähän lomailuun.

Luin nyt viiden päivän sisällä Twilightin viimeisen kirjan, ja olen ihan sen maailmoissa.. Ihanaa, että on edes jotakin, joka vie minut pois täältä kaiken keskeltä.

Ja lujittaa rakkauttani.

Pelon aikoja.

Vihaan sitä, että on liian onnellista. Liian paljon olen kiinni rakkaassa ja kaikki menee liian hyvin. Se ei ikinä ole kuitenkaan niin. En uskalla heittäytyä "onnen" mukaan, sillä se loppuu alle viikossa. Viime viikko oli kertakaikkiaan lähes täydellinen. Sain olla kullan kanssa tosi paljon, ihan kahdestaankin. Mutta nyt, sunnuntai-iltapäivästä lähtien ei olla pystytty näkemään. Pahoin pelkään, että näen sen kunnolla vasta perjantaina.. Mun psyyke, kestääkö se sinne asti? Kaipaan nyt äärettömän paljon kosketusta, kaikkea sitä mitä meillä on. Turvaa, syliä, lämpöä, suudelmia, naurua ja iloa. Katseita. Olen nyt kuin vain tyhjä kuori.

Kun toinen sanoo näkemisestä, että katsotaan huomenna, alkaa pelottamaan. Eikö siis edes yöksi, niinkuin kysyin? En uskalla elää siinä toivossa, koska kieltäytyminen tuntuu aivan liian vahvalta vaihtoehdolta.. Minulla vain on niin kova ikävä. 

En halua viettää näitä päiviä näin yksin. Kaverit ovat jossain.. Kulta on jossain. Missä kaikki ovat?

Eilen iltana ahdistus kiertyi sydämeni ympärille, kun olin päässyt peiton alle. Tunsin sen puristuksen. En halua ikinä menettää häntä, haluan olla aina tässä. Voi kuinka paljon rakastankaan.  Ja kaipaan, vaikka aikaa on kulunut vasta kaksi päivää. 

Jos kaikki sortuukin, enkä pystynytkään parempaan. Sorrun silloin ihmisenäkin, eikä minulla ole enää mitään syytä elää.

Haluan luoksesi.